Muutto

Päätin sittenkin siirtää blogin paremmalle alustalle.

Jatkossa siis kannattaa seurata täältä:

http://bittiavaruuteen.wordpress.com/

Ready to launch

Kulttuurirahastolta pätkähti vuoden apuraha.

Eihän tässä tiedä miten päin olisi! :D

Bittihapatusta

AOIR:n sähköpostilistalle tulee välillä hirvittävän hyödyllisiä ja innostavia postauksia. Muun muassa linkki sivustolle floatinsheep.org, joka näyttää maantieteellisillä kartoilla eri sosiaalisten ja kulttuuristen ilmiöiden ns. levinnäisyyksiä internetissä.

Näitä poikia pitää seurata.

Mitäs muuta..

Raakatekstiä väikkärissä nyt á 17 sivua, käsin kirjoitettuna ehkä vähän alle saman verran. Paljon muuta tekstiä muhittelee päässä. Boellstorffin kirja herättää niin paljon ajatuksia, etten pysy itsekään mukana. Olo on kuin roikkuisin kilpa-auton perässä!

Lähden maaliskuussa San Franciscoon reilu viikoksi ja saattaa olla, että yritän repäistä ja tavata Boellstorffin sillä reissulla. Ei ole hajuakaan mitä herralle sanoisin, muuta kuin että "ompa muute pirun hieno kirija minkä oot kirijottanu!" :D Hehe, ehkä tuota lausetta kannattaisi muotoilla hiukan eteenpäin..

Muna vai kana - aineiston luokittelua, kyseenalaistamista ja pohdiskelua

Sain eilen illalla vahingossa kiukunpuuskassani pienen flown, kun ryhdyin rakentelemaan alustavaa dispositiota. Aiheenihan on jatkoa suoraan gradustani In Memoriam* - virtuaalimuistomerkit yksityisinä, julkisina ja virtuaalisina tiloina (2009), joten sain jo alustavaa raakatekstiäkin siirrettyä väikkärin puolelle. Sinänsä jännä, että ajattelin graduni tekstiä "raakatekstiksi", sillä se vielä joskus viime keväänä tuntui niin valmiilta ja viilatulta. Nyt taas, kun tekstiä lukee, iskee myötähäpeä ja halu korjata ja muokata lisää! Kuuluu kai asiaan.. ;)

Yritin tuossa lounastunnilla hiukan muokata tutkimusaineistoni luokittelemisperusteita eteenpäin.. Nythän se jakaantuu seuraavasti:

Virtuaaliset seremoniat

kokoontumiset ja muistoseremoniat virtuaalitiloissa (mm. online-verkkopelit: World of Warcraft, Aces High II), mitä muita? lasketaanko kokoontumisten organisoinnit tähän??

Suunnittelemattomat muistomerkit

Edesmenneen virtuaaliaktiivisuuden ympärille muodostunut toiminta: sosiaalisten medioiden profiilisivut, verkkopäiväkirjat, kotisivut, videot (esim. Facebook, MySpace, Youtube, Irc-Galleria)

Suunnitellut muistomerkit

Läheisten tietoisesti muodostamat virtuaaliset muistomerkit:

virtuaalimuistomerkkisivustot, virtuaalihautausmaat, muistovideot (esim. Last Memories.com, Memory-Of.com), online-verkkopeleihin (mm. WoW) muodostetut pysyvät muistomerkit

Edellä mainittuja voisi alkaa purkamaan nelikenttä-ajattelun kautta, eli suunniteltu-suunnittelematon, materiaalinen-immateriaalinen. Immateriaalisen sijasta sopisi mielestäni paremmin virtuaalinen, mutta koska koko aineistoni on virtuaalista ja oletettu "materiaalisuuskin" liittyy lähinnä muistomerkin pysyväisyys-ominaisuuteen. Esimerkiksi Facebook-profiili voi muodostua suunnittelemattomaksi muistomerkiksi, joka on immateriaalinen juuri tämän ominaisuutensa vuoksi. Jos se taas memorialisoidaan, siitä tulee suunniteltu ja materiaalinen, eli pysyvä.

Olen skeptinen myös tuon "pysyvä"-termin suhteen, sillä mikä loppujen lopuksi on pysyvää? Onko muistomerkkisivu todellakin pysyvä, jos siitä maksetaan se vajaa sadan dollarin ylläpitomaksu? Toisaalta minua viehättää tietty usko siihen, että sivu todella on pysyvä (muistomerkin tekijöiden mielestä) tai summa on tarpeeksi pieni, jotta sivun häviäminen bittiavaruuteen ei olisi suuri menetys. Kuinka paljon muistomerkin tekijät ajattelevat sen tulevaisuutta? Onko muistomerkillä merkitystä kymmenen vuoden kuluttua? Kahdenkymmenen? Käykö sivulla edelleen satunnaisia ohikulkijoita, kuten hautausmailla, lukien tekstit ja katsoen kuvat? Hautausmailla katsottavana on vain kivi, mutta kivi ja siihen hakattu teksti kertovat myös valtavasti siitä, millainen merkitys edesmenneellä on ollut. Se on ehkäpä enemmän vain tulkinnanvaraista.. Toisaalta se kertoo (mielestäni) myös ensisijaisesti perheen rahallisesta tilanteesta, koska hautakiviä ei osteta millään pikku pennosilla. Mitä komeampi, sen arvokkaampi. Onkohan kiviä ostettaessa mietitty mikä kunnioittaisi edesmenneen muistoa parhaiten vai onko ajateltu lähinnä hautausmaalla vierailijoita? Appearance and status...hmmm..

Viimeistään maaliskuussa ajattelin aloittaa informanttien hankkimisen, sillä kysymyksiä alkaa olla jo iso liuta. Tarvitsen vastauksia.

*tuntuu, että "tuhlasin" hyvän otsikon jo gradussa! :D

*henkselipauks*

Mahtavaa, sain kuin sainkin rutistettua ensimmäisen referee-artikkelini vielä tämän vuoden puolelle julkaistavaksi.

Artikkeli J@argoniassa täällä.

Nyt työn alla..

Amazon on itselleni tutkimuskirjallisuuden mekka. Hamstrasin kesällä sieltä vähän väliä yhtä jos toista opusta, jotka odottavat perusteellisempaa perehtymistä omalla kirjahyllyllään. Nyt työn alla on aiemminkin mainitsemani Tom Boellstorffin Coming of Age in Second Life (2008). Harmikseni ei lukenut teosta graduaikoinani, sillä sen avulla olisin säästynyt monelta harmaalta hiukselta ja saanut oivia esimerkkejä, neuvoja ja käytännön ohjeita virtuaaliantropologiasta. Itseäni viehättää Boellstorffin tapa yhdistää Margaret Meadin klassikkoteosta Coming of Age in Samoa (1928), joka on herättänyt aikanaan kiivasta keskustelua siitä oliko Meadia suorastaan höynäytetty tutkittaviensa toimesta. En ota ko. keskusteluun nyt sen kummemmin kantaa, sillä itseäni kiinnostaa lähinnä kuinka Boellstorff vastaa yhtäaikaa sekä Derek Freemanin kritiikkiin, että haastaa oman tutkimuksensa kriitikot:

"Freeman's accusation against Mead was that she made things up, and what are virtual worlds if not made up?" (2008, 60)

Virtuaaliseen asennoidutaan usein negaatioiden kautta: anonymiteetti mahdollistaa petoksen ja valheellisuuden, vastakkainen "oikealle" eli todelliselle maailmalle jne. Virtuaaliseen toimintaan tuodaan kuitenkin merkityksiä offline-käytännöistä, jolloin mielestäni ei ole olennaista pohtia onko esimerkiksi virtuaali-identiteettien tutkimus yhtä pitävää kuin reaali-identiteettien tutkimus, sillä niiden rinnastaminen on mielestäni hedelmätöntä ja pitää sisällään jo alkuasettelun, jossa virtuaalisuus on jotain väärää.

Boellstorff keskustelee myös muiden kirjoittajien teosten kanssa siitä, kuinka paljon ja miten online ja offline vaikuttavat toisiinsa:

"To demand that ethnographic research always incorporate meeting residents in the actual world for 'context' presumes that virtual worlds are not themselves contexts; it renders ethnographically inaccessible the fact that most residents of virtual worlds do not meet their fellow residents offline." (2008, 61)

Boellstorffin kanta on samankaltainen kuin esimerkiksi Christine Hinen, joka teoksessaan Virtual Ethnography (2000) käsittelee niin ikään erilaisia näkemyksiä tutkimuksen teosta ja tutkijan auktoriteetin rakentumisesta tutkittaessa virtuaalisuutta. Hinen mukaan tutkimuskohde määrittää tutkimusmetodit, jolloin esimerkiksi Boellstorffin tutkimuskohteena oleva Second Life sekä Boellstorffin määrittämät tutkimuskysymykset (mitä Second Lifessa tapahtuu?) rakentavat sen tutkimuskehyksen, jonka puitteissa joko online- ja offline-tutkimuksella on tai ei ole merkitystä.

Itselleni molemmat näkökulmat ovat keskeisiä, sillä tutkimuskohteenani on kuolemarituaalit, kenttänäni internet ja aikarajaukseeni mahtuu myös historiallinen konteksti tähän päivään saakka. John Campbellin sanoja lainatakseni:

"--online and offline experiences blend into a single, albeit multifaceted, narrative of life (2004, 100)."

Näin siis myös omassa tutkimuksessani, jossa olen kiinnostunut siitä kuinka 1900-luvun aikana kuoleman tabuuntuminen ja siihen liittyvien rituaalien katoaminen ovat luoneet eräänlaisen sosiaalisen tyhjiön, jota täyttämään on nyt ryhdytty käyttämään erilaisia virtuaalisia keinoja: virtuaalisia muistomerkkisivuja, virtuaalikappeleita ja -kynttilöitä, online-verkkopelien "peijaisia" tai ruumiinvalvojaisia*, sekä virtuaaliminää esittäviä virtuaalimaailmassa sijaitsevia muistomerkkejä, jotka kuitenkin ovat rakennettu offline-persoonalle.

Tarvitsisin kuitenkin kuolemaan liittyvää kirjallisuutta enemmän. Tällä hetkellä "raamattunani" on vain Philippe Ariés'n teokset, joten tarvitsisin lisää luettavaa sillä saralla..

* linkitetty video on taas muistotilaisuuteen tehdystä hyökkäyksestä kilpailevan klaanin toimesta, niin ikään tyypillinen arkaainen tapa häpäistä vainaja sekä hänen perheensä, sillä jos hänen muistoaan ja henkeään ei saateta tuonpuoleisuuteen oikeilla menetelmillä, saattaa hän jäädä ikuisesti loukkuun tämän maailman ja tuonpuoleisuuden väliin.

"Flow ja suklaa loivat tämän jumalaisen väitöskirjan/vartalon"

Sain reilu kuukausi takaperin hyviä ohjeita ajatus- ja kirjoitusblokkiin Ethnoksen kirjoittajaseminaarista. "Työhuoneessani" onkin nyt seinällä paperilappu, jossa on ranskalaisilla viivoilla muutama komennus, joilla voin saada halutessani työtä etenemään.

- kirjoita siitä, mistä kirjoittaisit, jos et olisi jumissa

- kirjoita siitä, mistä aiot myöhemmin kirjoittaa (voit tehdä listan ja laajentaa sitä myöhemmin kuvauksilla)

- kirjoita laajemman kokonaisuuden pienin mahdollinen osa

- kirjoita sellaisten aiheiden lista, joista haluat lähipäivinä kirjoittaa

- kirjoita ylös se, mitä arvelet voivasi tänään tehdä kirjoitusprojektisi hyväksi

Joskus nimittäin työn aloittaminen tuntuu siltä, kuin komentaisi uhmaikäistä lasta lopettamaan kiukuttelun tai teiniä siivoamaan huoneensa. "Joo joo kohta.." Tunnen onneksi tämän uhmaikäisen kakaran itsessäni niin hyvin, että osaan myös maanittelun jalon taidon. Esimerkiksi eilen jalkauduin Eerikinkadun Coronaan papereiden ja parin kirjan kanssa. Houkuttelin itseäni ajatuksella, että "voit sitten ottaa vaikka hyvää kahvia ja suklaakakun ja vähän selaile sitä kirjaa, kato mitä sieltä löytyy". Sekä "jos tuntuu, ettei jaksa, ihmettele ihmisiä ja ota vaikka vähän lisää sitä suklaakakkua ja kirjoittele vaikka vaan ranskalaisilla viivoilla ajatuksia ylös.. no niin eihän kuulosta niin kamalalta? Ota vähän lisää vielä kakkua.."

Tämän houkuttimen voimin uppouduin muistiinpanoihin ja kirjaan* jopa kahdeksi ja puoleksi tunniksi ja raapustin muutaman sivun ajatuksiakin ylös. Flow maistui hyvältä, mutta niin myös se suklaakakkukin.

Voin väitöskirjan alkuteksteihin laittaa kiitokset niille merimiehille, jotka aikoinaan toivat tuota jumalten mannaa rapakon toiselta puolelta.

*Tom Boellstorff: Coming of Age in Second Life - An Anthropologist Explores the Virtually Human

Mun tila, sun tila, meidän tila, noiden tila..

(kuva: Fred Mertz for USA TODAY )

Törmäsin kesätyöpaikassani kahvihuoneen pöydällä lojuneeseen S & A -lehteen (sihteeri ja assistentti), joka oli sopivasti avoinna mielenkiintoisen artikkelin kohdalla. Artikkelissa puhuttiin kolmansista tiloista työpaikkoina, eli julkisista tiloista työskentelytiloina. Työantajat ovat kuulemma heräämässä todellisuuteen, jossa korostetaan työn laatua sen muiden ominaisuuksien edelle. Näitä kolmansia tiloja, eli kahviloita, lentokenttiä, juna-asemia ja aulatiloja, käyttävät pääasiassa nuorehkot "nomadityöntekijät", joiden täytyy liikkua päivittäin runsaasti tai viettävät muutoin paljon aikaa matkustellen.

USA:ssa (tottakai) - jonka malliin em. artikkelikin on kirjoitettu - useat kahvilat ovat ottaneet jopa markkinointivaltikseen mahdollisuuden työskennellä kahvilassa tarjoamalla langattoman internetin ja siistit pöytätilat. Hyviin työskentelytapoihin kolmannessa tilassa kuuluu vierustoverin rauhan ja hänelle kuuluvan omaisuuden (työpapereiden tms.) kunnioittaminen. Mm. täällä listattu "third space etiquette" on hyvin samankaltainen kuin esimerkiksi kirjastossa opiskelu, lukuunottamatta sitä, että kirjasto on ilmaista.

(kuva täältä )

Itselleni tämä artikkeli kolahti juuri sen vuoksi, että optimaalinen tila omalle työskentelylleni, ennen kaikkea sen ideoinnille ja tekstin editoinnille, on julkinen tila. Mielellään liikkuva, kuten juna tai jokin muu pitkän matkan kulkuväline.

Junassa on myös jotain rauhoittavaa siinä pikku cubiclessa istuminen, ohikulkevien ihmisten vilkuilu ja jonkin tyyppinen ärsykkeetön tyhjiö, joka siinä tilassa muodostuu. Saan tarvittaessa virikkeitä silmille, kun vain vilkaisen ikkunasta ulos. Mukanani on vain tarvittava, jolloin huomioni ei herpaannu esim. tiskivuoreen, pyykkeihin tai kuiviin kantapäihini kuten kotona.

(aika lähellä täydellistä toimistoa, tuo tuoli! JessicaKender.com)

Kuvittelin ennen väitöskirjatyöskentelyn aloittamista, että se tulisi olemaan ainakin alkuun hyvin nomadimaista, "missä läppäri siellä toimisto"-tyyppistä ratkaisua. Toisaalta haaveilen työhuoneesta, jonka seiniä peittäisi massiiviset kirjahyllyt ja yhden seinän ikkuna upeine näkymineen. Ikkunan edessä, kasvot kohti ikkunaa, olisi upean iso tummaa puuta oleva työpöytäni, jonka äärellä voisin paperipinojen ympäröimänä mutista hajamielisenä ajatuksiani ja harmaannuttaa ohimoitani..

Mutta siis joka tapauksessa.

Tämä ei apurahattomalle tutkijalle ole suinkaan vielä mahdollista, joten joudun tyytymään keittiöni pikku nurkkaukseen, jonne olen tutkimuspesäni tehnyt. Jostain syystä se toimii hirvittävän hyvin ja nautin suunnattomasti hiljaisuudestani, joka on itseni valitsemaa.

(henkinen toimisto, ainakin gradun teon aikaan.. kuva JessicaKender.com)

Ajanhukkaa = mokkulan hukkaa

(kuva)

Jos jokin asia voi saada minut nanosekunnissa silmittömän punaisen raivon valtaan, se on teknologian toimimattomuus. Toisin sanoen tietokoneen ja internetin. Vaihdoin kesällä Windowsin käyttäjästä Maciin enkä ole katunut päivääkään (paitsi ehkä ne pari päivää sen ensimmäisen kuukauden aikana kun totutin lihasmuistiani uusiin näppäinkomentoihin). Ainoana ongelmana on edelleen näiden kahden teknologian yhdistäminen, sillä minimaalisella humanistin ja opiskelijan budjetillani en voi vaihtaa kaikkea elektroniikkaani omenaisiin versioihin.

Ikuisena murheenkryyninäni tällä hetkellä on DNA:n mokkula. Miten voikaan niin pieni vempele saada aikaan niin suurta murhetta ja raivoa?

Kyseisen apparaatinhan otin viime tammikuussa muuttaessani yksiöön ja ajattelin säästäväni internet-kustannuksissa hulppeat viisi euroa. Tuo viisi euroa on tuonut minulle sen jälkeen tuhansittain harmaita hiuksia. Macilla kyseinen laite toimii joten kuten. Acerin parkani sen sijaan meni totaalisen sekaisin. Kone tilttasi, jumitti ja hidastui entisestään siihen papparamaiseen vaappumiseen mitä se jo ennestään oli. Yritin irtisanoa sopimustani, mutta huonoin tuloksin. Olin myynyt sieluni paholaiselle.

Vaikka omenaiset koneet ovatkin juuri niin tehokkaita, helppoja ja nopeita kuin toivoinkin, eivät niiden kaikki ominaisuudet sovellu "rahvaan" pariin. Koneessani on vaivaiset kaksi USB-porttia, jotka on suuniteltu vain Applen laitteille. Tämä tarkoittaa energiatehokkuutta mm. laitteen koossa. Jostain syystä melkeinpä kaikki muut, etenkin tuo pirullinen mokkula, ovat aivan liian suuria portteihin. Jos laitan mokkulan yksistään suoraan koneeseen, vie se kahden portin paikan parin naurettavan millin vuoksi, jotka eivät anna lainkaan periksi, että saisin koneeseeni muitakin laitteita kytkettyä.

Tämän vuoksi joudun pitämään mokkulaani johdon päässä, joka pätkii, takkuilee ja sammuttaa netin yhtenään.

Joulu tulee tänä vuonna aikaisin, hyödynsin juuri Applen joulumyyntiä ja tilasin AirPort Stationin. Mokkula tuskin ryhtyy yhteistyöhön tuon kanssa, mutta uskoisin stereoideni sentään ryhtyvän, sillä nyt lattialla matelee yli kolmimetrinen kaapeli, joka vaatii seurakseen yhden USB-porteistani.

Mitä sitä ei musiikkinsa ja nettinsä eteen tekisi?

EDIT: Pienen Googlettelun avulla olisin ollut viisaampi ja säästänyt aikaa ja vaivaa.. Mokoma homma ei toimi mokkulan kanssa.

Welcome to the dark side (we have cookies?) - internetin pimeästä puolesta

(kuva)

Andy Beckett kirjoitti The Guardianissa internetin "pimeästä puolesta" ja Freenetin tarjoamasta mahdollisuudesta täydellisempään anonymiteettiin kuin mitä tällä hetkellä on internetin "pintatasossa" mahdollista. Freenetin kaltaisten palvelujen avulla dataa voidaan jakaa vapaasti, kuten alunperin internetin ideana olikin. Valitettavasti tämä tuo lieveilmiöitä rikollisuuden, kuten lapsipornon parissa, sillä juuri rikolliset tahtovat säilyttää anonymiteettinsä mahdollisimman hyvin.

Olen usein miettinyt kuinka Google hakukoneena ei vastaa sitä mitä tutkijana, antropologina, siltä vaatisin. Antropologian koulutukseen kuuluu vahva painotus ensikäden tiedon hankkimiseen eikä muiden hankkimaan tietoon. Varhaiset antropologit olivat nimittäin usein pappeja tai varakkaita kauppiaita, jotka kuuntelivat lähetyssaarnaajien ja merimiesten kertomuksia kaukaisten maiden kulttuureista ja tekivät näistä omia "päätelmiään". Tätä kutsutaan nojatuoliantropologiaksi, joka tuntuu muodostuneen kirosanaksi alan keskuudessa. On häpeä, jos ei tutkimustaan tee fyysisesti ja henkisesti uuvuttavalla (rituaalisella) matkalla kaukaiseen maahan. Kenttä on aina ollut jossain kaukana, muualla, villi-ihmisten joukossa. 1970-luvulla antropologia alkoi kääntyä katsomaan enemmän peiliin, eikä vähiten feministisen liikkeen ansiosta. 1990-luvulla internet tarjosi uudenlaisen näkökulman ihmisten (kulttuuriseen) toimintaan, mutta taustalla kummitteli edelleen nojatuolin pelko. Saanko todella istua tuolissani, avata tietokoneen ja suorittaa kenttätyötäni siten?

2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla tämä alkaa olemaan jo itsestäänselvyys internetin ollessa osa länsimaista elämäntapaa. Silti koulutukseni pakottaa minut kyseenalaistamaan sen tiedon mitä saan olemassaolevien raamien puitteissa. Kirjoitan hakusanan Googlen hakukenttään ja se päättää puolestani mikä aineisto on olennaista ja mikä ei. Hakuosumia muistomerkkisivuistoille on satojatuhansia, mutta yleensä Google antaa noin viisi ensimmäistä osumaa, jotka todella sopivat tarkoituksiini. Vaihtelemalla hakusanoja saan kuitenkin enemmän osumia, enemmän sivuja tutkittavaksi, mutta silti mieltäni kalvaa epäilys, että tässä ei ole kaikki.

Becketin artikkelissa pohditaan juuri internetin pimeää puolta. Sanalla 'pimeä' on kaksi merkitystä tässä mielessä. Se voi tarkoittaa juuri näkymättömiin jäävää, mutta myöskin pahuutta. Anonymiteetillä halutaan yleensä salata jotain, jotain mitä ei haluta muiden tietoon.

"The more people do everything online, the more there's going to be bits of your life that you don't want to be part of your public online persona," Danny O'Brien sanoo. Hän on aktivistina the Electronic Frontier Foundationissa, joka ajaa yksityisyyden mahdollistamista virtuaalimaailmassa. Jos käytetään esimerkiksi tätä blogikirjoittamista (johon sain idean Mari Koolta) tuntui vaikealta laittaa pystyyn blogia, joka on omalla persoonallani. Miksi? Mitä minulla on salattavaa? Olen niin tottunut seikkailemaan bittilandiassa erilaisten pseudonyymien suojassa, että tuntuu haavoittuvalta paljastaa omaa persoonaa tällä tavalla. Mutta vaikka internet on minulla myös työväline ja tutkimuskohde, se on minulle myös kommunikaatioväline, paikka, jonne voin mennä olemaan muiden ihmisten kanssa. Sen merkitysulottuvuudet ovat riippuvaisia sen tarjoamista mahdollisuuksista, niin myös yksityisyyden ja julkisuuden suhteen.

Tim Berners-Lee kirjoitti jo kymmenen vuotta sitten: "I have a dream for the web in which computers become capable of analysing all the data on the web – the content, links, and transactions between people … A 'Semantic Web', which should make this possible, has yet to emerge, but when it does, the day-to-day mechanisms of trade, bureaucracy and our daily lives will be handled by machines talking to machines."

Semanttinen web on ideana juuri sitä, minkä suhteen olen tutkijana skeptinen, mutta käyttäjänä taas innostunut. Mikä olisikaan parempaa, kuin antaa tietokoneen hoitaa ne naurettavat automaattiset toiminnot, jotka vievät aikaa ja vaivaa! Tutkijana taas olen skeptinen, sillä jälleen jokin (/joku?) muu päättää puolestani mikä on olennaista ja mikä ei.

Valitettavasti internet (humanistisena) tutkimuskohteena on haastava juuri sen käsittämättömän kokonsa vuoksi. Vähän sama asia kuin itsepintaisesti väittäisin, että kykenen ja haluan laskea kaikki tähdet taivaalta. Kökötän kannonnokassani niska kenossa ja mutisen "yks..kaks..kol.."